Astiankuivauskaappi pitää pintansa
Jaa artikkeli:
Työtehoseuran Maiju Gebhardin 1940-luvulla lanseeraama astiankuivauskaappi lukeutuu merkittäviin suomalaisiin keksintöihin. Sen esikuva oli ruotsalainen, pöydällä pidettävä astiankuivausteline, minkä Gebhard totesi epäkäytännölliseksi. Työtä sujuvoittava keksintö on varmasti kaikille suomalaisille tuttu.
Maiju Gebhard käynnisti Työtehoseuran kotitalousosastolla astianpesutyön rationalisointitutkimuksen ja astiankuivauskaapin tuotekehityksen. Laskelmien mukaan pientilan emäntä käytti elämästään lähes 30 000 tuntia tiskaamiseen ja astioiden kuivaamiseen. Työkirjanpito osoitti, että jopa kolmasosa ajasta säästyy, kun astiat kuivuvat omin avuin. Kehittämisessä oli kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli käyttää kauniita, myös tarjoiluun sopivia keittoastioita ja vähentää näin tiskin määrää. Toinen keino oli työtilan ja -järjestyksen parantaminen, eli tiskaaminen pesusoikoissa oikealta vasemmalle. Kolmas ratkaisu oli kuivattaa astiat telineessä, joka säästi työaikaa 0,5–2 tuntia päivässä ja vähensi pyyheliinapyykkiä. Gebhardille syntyi ajatus hyödyntää pesupöydän yläpuolella olevaa seinää kuivaustelineelle. Tiskipöydälle tippuva vesi oli helppo pyyhkäistä pois ja työtaso vapautui muuhun käyttöön. Seinäkaapin alaosa jätettiin avoimeksi ilmankierron varmistamiseksi.
Laskelmien mukaan pientilan emäntä käytti elämästään lähes 30 000 tuntia tiskaamiseen ja astioiden kuivaamiseen. Työkirjanpito osoitti, että jopa kolmasosa ajasta säästyy, kun astiat kuivuvat omin avuin.
Kuka kaapin keksikään?
Gebhard esitteli seinään kiinnitettävän astiankuivaustelineen rakennusohjeineen Pienviljelijäemännän kotitalousoppaassa jo vuonna 1930. Hän kirjoitti oppaassa seuraavasti: ”Voitaisiin valmistaa astiain kuivaamista varten erikoinen teline, joko pienempi astiainpesupöydällä pidettävä tahi suurempi, seinään astiainpesupöydän yläpuolelle kiinnitettävä kuivausteline”. Gebhard kreditoi astiankuivauskaapin rakenneratkaisun rakennusmestari T.E. Survosen nimiin, mutta ei patentoinut keksintöään. Myöhemmin keksinnön alkuperästä on kiistelty. Yhdysvaltalaiselle Louise R. Krauselle myönnettiin samatyyppisen, tiskipöydän ylle asennettavan dish drying cabinetin patentti 1932. Gebhardin keksintö oli kuitenkin julkaistu kaksi vuotta ennen tätä.
Astiankuivauskaapin rakennepiirustusten ja valmiiden tuotteiden myynti aloitetiin Työtehoseuran työpajoilla 1945. Vuonna 1948 Enso-Gutzeit Oy käynnisti keittiökalusteiden teollisen valmistuksen, ja markkinoille tuli Työtehoseuran kehitystyöhön pohjautunut Enso-keittiömallisto. Samana vuonna keittiökalusteita tehtiin tunnetuksi myös Työtehoseuran ensimmäisessä suurnäyttelyssä 1948. Yleisö sai ihasteltavakseen modernin keittiön, jossa oli kuivauskaappi, tiskialtaat, kuuma ja kylmä juokseva vesi, sähköhella, erilaisilla sisätilaratkaisuilla varustettuja kaappeja sekä korkea keittiöjakkara.
Tuotekehitystä vuosien mittaan
Astiankuivauskaapin ritilät olivat aluksi puuta. Hygieeniset muovipinnoitetut teräslankahyllyt tulivat käyttöön vuonna 1954. Vuonna 1965 todettiin, että astiankuivauskaappi kuului vakiona kotimaisiin tehdasvalmisteisin keittiökalustesarjoihin. Samoihin aikoihin Työtehoseurassa tutkittiin keittiökalusteiden mitoitusta. Toimivaksi ratkaisuksi osoittautui astiankuivauskaapin sijoittaminen mahdollisimman alas, jotta myös sen ylimmille hyllyille ulottui kurottelematta eikä vesi valunut pitkin käsivartta. Työntutkimukset osoittivat, että jos astianpesupöydässä oli upotetut altaat, sopiva välitilan korkeus oli 30–35 cm.
Nykyisin välitilan korkeus vaihtelee 40–70 cm. Suunnittelussa mennään usein ulkonäkö edellä, vaikka korkealle sijoitettuihin kaappeihin on vaikeaa ylettyä.
Vuonna 1993 toteutettiin astiankuivauskaapin sisustusratkaisujen tuotekehitystutkimus. Kuluttajakyselyllä selvitettiin, miten astianpesukoneiden yleistyminen on vaikuttanut astiankuivauskaapin käyttöön ja minkälaisia uusia ratkaisuja kaappeihin toivotaan. Kaapin sisätilaratkaisuihin kaivattiin lisää muunneltavuutta ja ovien hyödyntämistä ehdotettiin. Käyttäjien toiveissa olivat aiempaa tiheämmät kuivausritilät, erilaisia telineitä ja lokerikkoja puisille keittiötyövälineille sekä pesuaineille ja -välineille. Ehdotusten pohjalta valmistettiin kuivauskaapin prototyyppejä, joihin toteutettuja ratkaisuja mm. Novart Oy hyödynsi tuotevalikoimassaan.
Vuonna 1965 todettiin, että astiankuivauskaappi kuului vakiona kotimaisiin tehdasvalmisteisin keittiökalustesarjoihin.
Edelleen käyttökelpoinen klassikko
Vielä 1990-luvun alussa vain kolmasosalla Suomen talouksista oli astianpesukone. Nyt astianpesukone on yli 70 prosentilla kotitalouksista, mutta siitä huolimatta astiankuivauskaapille on käyttöä. Kaikkea ei voi pestä ja kuivattaa astianpesukoneessa. Pienessä taloudessa likaisia astioita saattaa tulla niin vähän, ettei konepesu ole järkevää. Monelle riittää myös kapea kuivauskaappi. Turhan tiukkapipoisesti kaapin käyttöön ei kannata suhtautua. Jos kuivaustarve on satunnaista, voi kaappia hyödyntää muuhun säilytykseen.
Astiankuivauskaappi on malliesimerkki tarkoituksenmukaisesta, kestävää kehitystä tukevasta muotoilusta ja se on päässyt myös Keksintösäätiön Suomen merkittävimpien keksintöjen listalle. Samalla listalla komeilevat myös muun muassa AIV-rehu, Abloy-lukko, sykemittari, ksylitoli ja kolesterolia vähentävä margariini. Astiankuivauskaapin maailmanvalloitus ei kuitenkaan valitettavasti onnistunut. Kuivauskaappeja on Suomen lisäksi jonkin verran Ruotsissa ja Italiassa, mutta muualla se on melko tuntematon.
Emännän tietokirja (1948) opasti astianpesusta seuraavasti: ”Pesemistä varten tarvitaan kaksi pesusoikkoa, pesuriepu, pataharja, lipeätä sekä kylmää ja kuumaa vettä. Oikeanpuoleista soikkoa käytetään varsinaisena pesusoikkona ja vasemmanpuoleista huuhteluun. Pesemistä seuraa kuivaaminen. Kukin astialaji kuivataan omaan pyyhkeeseen ja se on suoritettava hyvin huolellisesti, ettei minnekään jää nöyhtää. Sitten astiat viedään paikoilleen”.
Teksti: Tarja Marjomaa, TTS Työtehoseura