Hyppää sisältöön

Aika ennen Työtehoseuraa

Millaista oli aika ennen Työtehoseuraa ja millaiseen maaperään yhdistys syntyi? Historioitsija Teemu Keskisarjan katsaus johdattaa työtehon alkujuurille, aikaan, jolloin kirves oli elämäntaistelun arvokkaimpia työvälineitä ja kannustimena jokapäiväinen elanto.

Työteho on sanana nuori mutta aatteena ylimuistoinen. Yhtä lailla kuin 1900-luvun rationalisoijat olivat lukutaidottomat muinaissuomalaiset kiinnostuneita töiden tehosta – elämän ja kuoleman kysymyksestä.

Ruotsin aikana sotien Molokin kita nieli reippaat rengit ja uutterat uudisraivaajat. Armoton työvoimapula näivetti maanviljelystä vuosisadasta toiseen. Mikään pitäjä, kylä tai erämaan kaskiyhteisö ei haaskannut panoksiaan pilanpäiten. Perimätiedon pohjalta väki valmisti niin tehokkaita työkaluja kuin ikinä osasi. Kun kirves oli elämäntaistelussa arvokkaampi kuin miekka ja rauta kallis raaka-aine, maaseppä takoi kalsoa kunnioituksella. Hyvässä haravassa oli kolmea puulajia, koska syyskesän työajan säästöstä riippui ihmisten ja elikoiden selviäminen talven yli.

Jokamiehen valistusta 

Suomenkielinen kansanvalistus oli vähäistä ennen 1800-lukua, mutta kansa valisti itse itseään. Tiedonvälitykseen oli kanavia. Keksinnöt levisivät kuulopuheissa, talvi-iltain tarinoissa, kaskuissa, lauluissa tai kansanrunoudessa. ”Itse tieän rauan synnyn, arvoan alun teräksen”, virkkoi Väinämöinen. Rahvaanomaiset työtehoseurat kokoustivat nuotiopiireissä, kievareissa, saunoissa ja talkoiden jälkeisissä juomingeissa. 

Konstit ja keinot kehittyivät käytännön työssä: huonot unholaan ja paremmat jatkokehitykseen, oppipojan tai seuraavan sukupolven pähkäiltäviksi. Vaikkei tiede mitenkään autellut, keksinnöissä tapahtui evoluutiota ja luonnonvalintaa. Se vain oli erittäin hidasta. Jos hämäläinen isäntä ja emäntä olisivat tempautuneet 1200-luvulta aikakoneella 1700-luvulle, he olisivat suoriutuneet useimmista askareista ilman ihmeempää uudelleenkoulutusta.

Muutosvastarinta kuului asiaan. Tietäjät iäinikuiset tiesivät mielestään paremmin. Esivalta tyrkytti ideoita, joita oli syytäkin kyseenalaistaa. Suurmiehet syyttivät suomalaisia laiskottelusta talvisin eivätkä käsittäneet, että avantojen hakkaaminen kalastusta varten vei voimia enemmän kuin toi ravintoa. Eräs Turun Akatemian professori vaati Suomeen saunomiskieltoa polttopuun säästämiseksi ja savutupien asukkien ahkeroittamiseksi. 

Ammoisten työtehojen laskijan kannattaa huomata, että työ ei aina kiittänyt tekijäänsä. Runebergin raatajaihanne Saarijärven Paavo perkasi ja hoiti ahkerasti maataan, mutta sai siitä vain kristillisen palkinnon.

Mullistava elinkeinovapaus

Yksityisyrittäjät olivat ani harvinaisia. Laivanveistossa saattoi syntyä yhtiön oloisia rahvaan työyhteisöjä. Käsityöläiset eivät kilpailleet vapaasti vaan tukalissa killoissa ja pitäjäkohtaisissa kiintiöissä. Räätäli, suutari, salpietarinkeittäjä tai satulaseppä ei voinut perustaa startup-manufaktuuria ilman viranomaisten kyykytystä. Elinkeinovapaus koitti vasta vuonna 1879.

Maanviljely oli yhteistä, ei kenenkään ikiomaa. Peltojen sarkajako ei kannustanut ylisuorittamiseen, kokeiluihin, riskeihin ja itsenäiseen ideoimiseen. Talonpojan yksityisomaisuuden suoja oli heikohko. Miksi rehkiä lihaksilla ja aivoilla yli voimien, jos maa kuului pohjimmiltaan naapureille, kruunulle tai aateliskartanolle? Tilaton väestö ei helpolla voinut luoda raivioita. Taksvärkki eli dagsverk oli päivätyötä, jossa torppari tuskin hihkui työnilosta.

Kohti vakautta ja vaurautta

Maaomistuksen ongelmat nujersivat kekseliäisyyden ja tehokkuuden maailman sivu. Totaalinen työtehottomuus vallitsi Venäjän maaorjuudessa ja myös Virossa, jossa uskonto, rotu ja kansanluonne olivat vertailukelpoiset Suomeen. Virolaisilla oli huomattavasti viljavampi maaperä, suhteessa väkilukuun isommat pellot ja monta viikkoa pidempi kasvukausi. Silti maarahvas oli 1800-luvulla käsittämättömän köyhää jopa nälkä-Suomeen nähden. Saksalaiset paronit olivat imeneet virolaisten verta keskiajasta saakka. Maan omistaminen oli aatelin yksinoikeus sen jälkeenkin kun varsinainen maaorjuus lakkasi Virossa 1810-luvulla. Kansa kituutti ikkunattomissa läävissä, joissa oli vain maalattia, koska uuden mökin laittaja sai luultavasti osakseen vain vuokrankorotuksen ja häädön. Jopa viinankeitto ja -myynti oli Virossa aatelin etuoikeus.


Suomalainen oli sittenkin pontevammassa asemassa. Yläluokka ei Suomessa heiluttanut ruoskaa. Ruotsinkieliset ja suomenkieliset olivat eroineenkin suunnilleen samaa kansallisuutta. Talonpoikaisella maaomistuksella ja perintötiloilla oli juurensa. Vakauden ja vaurastumisen perimmäiset esteet – sodat ja pula miestyövoimasta – helpottivat Venäjän aikana Pax Russicaan.

Työ tekijäänsä opettaa

Pohjanmaan lakeuksien raivaaminen alkoi toden teolla 1800-luvulla. Savolaiset vaihtoivat vähitellen kaskista peltoihin. Pienviljelijöiden ja torppareiden kannustimet kohenivat tai ainakin nousivat puheenaiheeksi. Väestönkasvu pakotti maatalouden laajenemisen. Tärkeät tehostukset riippuivat ja johtuivat toisistaan. Meijerin perustaminen ja karjan parantaminen vaativat luonnonniittyjen sijaan heinäpeltoja, joiden kyntö puolestaan kysyi puisen sahran tilalle rautaista kääntöauraa tai aatraa ja niin edelleen.

Sääty-yhteiskunta säröili. Rengit ja piiat vapautuivat palveluspakosta isäntiensä luona ja hiukkasen kilpailuttivat työpanostaan. Teollistuminen tapahtui äkkipäätä. Ensimmäisen aallon industrialistit perustivat osakeyhtiöitä ja tehtaita sekä opettelivat kudonnan ja sellunkeiton saloja. Luonnonkansa totutteli koneisiin, kelloon ja vuorotyöhön.

Metsäteollisuus usutti suomalaiset ankaraan talvityöhön. Puunkadon, tukinlaskun, pinotavaran teon tai pöllinparkkuun pohjaksi oli tuskin mitään tieteellistä tutkimusta, varsinkaan suomen kielellä. Eihän mikään korkeakoulu 1800-luvulla tuottanut väitöskirjoja arktisesta metsätyöstä. Työ kuitenkin opetti tekijöitään kädestä pitäen. Savotat olivat aina urakkapalkkaisia. Kannustin oli nälkä. Lukutaidottomat työläiset kehittivät niin tehokkaita tyylejä kuin ikinä kykenivät.  He pyysivät uusia työkaluja. Niinkin yksinkertainen vehje kuin pokasaha ilmaantui vasta savotoimisen tarpeeseen. Kaskeajat olivat parituhatta vuotta pärjänneet kirveellä. Sahan teroittamisesta kehittyi pian taiteenlaji. Konkarit neuvoivat aloittelijoita kämpillä tuikun valossa.  

Työtehoseura nappasi kopin – valistus alkaa

Moninaisessa murroksessa työn tehostamiseen kasautui totisesti taloudellista ja sosiaalista painetta! Oltiinpa kaupungissa, maaseudulla tai korvessa, kapitalisti ei voinut repiä tehoja työläisen selkänahasta. Työpäivä lyheni 1900-luvun alussa sosialistien mieliksi. Monen tunnin vähennys ei kaatanut kansantaloutta eikä edes maataloutta. Yllättäen työn orjat aikaansaivat kahdeksassa tunnissa saman kuin kahdessatoista. Jaksaminen riippui paremminvoinnista ja rationalisoinnista. Tiede, tutkimus ja painettu sana kiirehtivät työnantajien avuksi. Tähän kehityspolkuun liittyi Työtehoseuran perustaminen vuonna 1924.

Työtehoseuran tarina alkaa vuonna 1924. Miten ovat yhteiskunta, työ ja koulutus muuttuneet vuosikymmenten saatossa? Tutustu Työn muutokseen kuvina – otteita Työtehoseuran vuosikymmeniltä.

Haku