Kytän (2003) väitöskirja käsittelee lasten omaehtoista liikkumista ja hyvää lapsen ympäristöä. Hänen mukaansa hyvä ympäristö on kahden asian, lapselle tarjoutuvan liikkumisvapauden ja ympäristön suomien mahdollisuuksien summa. Hyvässä ympäristössä lapsi voi liikkua omaehtoisesti ja tutkia ympäristöään, seikkailla siellä, ja tällä tavalla muokata omaa ympäristösuhdettaan. Hyvästä lapsen ympäristöstä avautuu mahdollisuuksia, jotka “kutkuttavat” lasta toimimaan. Lapsen kannalta ihanteellisessa ympäristössä liikkumis- ja toimintamahdollisuudet muodostavat positiivisen kehän. Mitä enemmän hän liikkuu, sitä useampia itseään kiinnostavia asioita hän löytää. Mitä enemmän hän löytää niitä, sitä motivoituneempi hän on liikkumaan ympäristössä.(Kyttä 2003, ks. myös Kyttä 2004)

 

Lasten liikkumisvapauden ja toimintamahdollisuuksien perusteella Kyttä erittelee neljä ympäristötyyppiä. Ne ovat Melukylä, aavikko, selli ja akvaario. Melukylässä on runsaasti liikkumisvapautta ja toimintamahdollisuuksia. Selli on Melukylän vastakohta. Aavikolla on liikkumisen vapautta, mutta jostakin syystä tekemistä ei löydy. Siellä ympäristö voi olla liian yksipuolinen – esimerkkinä koulun asvalttipiha. Akvaariota Kyttä kuvaa ympäristöksi, jossa lapsi on ikään kuin lasiseinän takana, hän näkee ympäristöä ja tietää, että siellä on kaikenlaista kiinnostavaa, mutta hän ei pääse käsiksi niihin. Vaikka lapsella ei olisikaan vapautta liikkua, hän on tietoinen ympäristön mahdollisuuksista. Mikä tahansa ympäristö, joka ottaa lapset mukaan arkeen, voi olla Melukylä. Se voi olla yhtä hyvin urbaani tai ei-urbaani ympäristö. Kytän tutkimuksen mukaan maalaiskylä osoittautui lapselle parhaaksi, mutta tilanne voi muuttua. Ruotsissa on havaittu, että maaseudun lapset viettävät turvaistuinelämää siinä kuin kaupunkilapsetkin, kun heitä kuljetetaan harrastuksesta toiseen. On aivan mahdollista, että se yleistyy myös Suomessa – ainakin silloin, kun muutetaan maalle, mutta elämäntapa pysyy urbaanina (Kyttä 2003, 93–94., ks. myös Kyttä 2004)

 

Kyttä (2003) on havainnut Keski-Euroopan ja Yhdysvaltojen lasten elävän hyvin pitkälti akvaarioelämää. Nykyään nettiympäristö ja media vaikuttavat lasten elämään aiempaa enemmän. Lapset saavat tietoa ympäristöstä niiden kautta, mutta perinteinen itse löytäminen ja oman kehon kautta ympäristöön tutustuminen jää vähemmälle. On syntynyt turvaistuinsukupolvi, joka oppii tuntemaan ulkomaailman katselemalla maisemaa auton lasin takaa. Lapsen tieto ympäristöstä on aiempaa enemmän toisen käden tietoa, jollakin tavalla etäännytettyä tietoa. Ympäristöä seurataan auton ikkunoista, päätteeltä tai kuvaruudusta. Lapsella ei ole omaa, käsin kosketettavaa yhteyttä ympäristöön. Lapsi havaitsee ja käyttää ympäristöä luovasti. Jos lapsi on herkistynyt ympäristön mahdollisuuksille, hän löytää yhä uusia tapoja käyttää ympäristöä hyväkseen. Parhaat esineet ja materiaalit ovat sellaisia, joihin kätkeytyy tarjoumia loputtomasti. Valmiiksi tehtyihin välineisiin on jo valmiiksi koodattu kaikki se, mitä sillä voi tehdä. Kun kaikki on tehty 25 kertaa, lapsen mielenkiinto sammuu. Luonnon elementeillä sen sijaan näyttäisi olevan outo kyky virittää loputtomasti uteliaisuutta ja uusia toimintoja. Iso kivi tai avoin tila ovat esimerkkejä tällaisesta. (Kyttä 2003, ks. myös Kyttä 2004)

 

 

 

Lähteet:

Kyttä, M. 2003. Children in outdoor contexts. Affordances and Independent Mobility in the Assessment of Environmental Child Friendliness. Helsinki University of Technology Centre for Urban and Regional Studies.

Kyttä, M.  2004. Ihmisystävällinen elinympäristö. Tutkimustietoa ja käytännön ideoita rakennetun ympäristön suunnittelua varten. Helsingin rakennuspaino Oy.

 

Koko väitöskirja on luettavissa:

 

http://lib.tkk.fi/Diss/2003/isbn9512268736/isbn9512268736.pdf