Rohtovirmajuuri on ravinteisten rantojen, puronvarsien ja kosteiden niittyjen monivuotinen kasvi, joka on yleinen Etelä-Pohjanmaalle ja Järvi-Suomen korkeudelle asti. 70-150 cm korkeavirmajuuri muistuttaa putkikasveja. Kukinto on tiheä viuhko, jonka pienet, heikosti punertavat kukat kukkivat keskikesällä. Lähisukulaisia ovat lehtovirmajuuri (V. sambucifolia) ja merivirmajuuri (V. salina).

Valerianan nimen takana on latinan valere (olla terve) tai Valerius, ensimmäinen lääkekäyttäjä. Linné johti lajinimen officinalis sanasta offina, apteekki (alunperin työpaja tai työhuone) tarkoittaen apteekista saatavaa lääkekasvia. Suomalaisen nimen virma viittaa epilepsian eli kaatumataudin parantamiseen.

Valeriaana tunnetaan vanhastaan rauhoittavana rohtona. Siksi 1800-luvun Svensk Botanik -teoksessa suositeltiin virmajuurta hysteriaan, mielen sairauksiin, mutta myös vatsatauteihin. Kirjassa todettiin, että kissat pitävät kasvista, mutta ihmisille tuoksu voi aiheuttaa päänsärkyä ja huimausta.

Valeriaanan tuoksu aiheuttaa eläimissä jonkinlaisen lievän myrkytystilan, esimerkiksi kissat eivät voi vastustaa sen tuoksua. Siksi virmajuurta on käytetty myös rotanloukuissa houkutuskasvina. Onpa jopa oletettu, että Hamelnin pillipiipari houkutteli rotat mukaansa virmajuuren avulla. Imelä, jalkahikeä muistuttava tuoksu johtuu kasvin sisältämästä isovaleriaanahaposta.

Keski-Euroopassa kasvin käyttö on ollut monipuolista – paransihan se melkein mitä vain. Kuuluisa englantilainen yrttituntija ja apteekkari Nicholas Culpepper (1616-1654) suositteli, kuten moni muukin aikalainen, käyttämään rohdoksena sekä juurta että lehtiä. Kasvi oli Merkuriuksen vaikutuksen alainen ja siksi siinä oli lämmittävä ominaisuus: juuri lakritsan, rusinoiden ja aniksen siementen kanssa keitettynä auttoi vilustumisessa. Virmajuurikeite ja juurten syöminen oli hyvä lääke ruttoon.

Valeriaanaöljyä käytettiin sekä tippoina koleran hoidossa että jonkin verran myös saippuan hajusteena. V. celticasta saatiin narduksen korviketta. Epilepsian hoitoon virmajuurta käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1592. Silloin Fabritius Calumna kirjoitti alan lehdessä, miten hän oli hoitanut omaa kaatumatautiansa kasvista saatavalla rohdoksella. Tuoreista juurista puristettua mehua suositeltiin vielä pitkään laukaisemaan epileptisiä kohtauksia, unettomuuteen sekä rauhoittamaan ja vahvistamaan sydäntä. Toisen maailmansodan aikana rohtovirmajuurta määrättiin helpottamaan sodan aiheuttamaa hermojännitystä. Pieni annostus rauhoitti, mutta suurista annoksista oli seurauksena pääsärky, mielen raskaus ja horros.

Rohdos tehdään kuivahkoilla paikoilla kasvaneista, 2-3 vuoden vanhoista juurakoista, jotka kerätään varhain keväällä tai myöhään syksyllä. Kaikkia kasvin sisältämiä ainesosia ja vaikutusmekanismeja ei vielä tunneta. Juurakko sisältää yhdisteitä, jotka vaikuttavat rauhoittavasti, mielialaa parantavasti ja rentouttavasti. Suuret annokset vaimentavat keskushermoston toimintaa ja alentavat verenpainetta, mutta pitkään käytettynä seurauksena voi olla mm. päänsärkyä ja ruuansulatusvaivoja.