Punakoiso on monivuotinen, jopa kolmimetrinen köynnöstävä puolipensas. Sen latvaosat ovat pehmeitä ja tyviosat puutuvia. Useimmiten sen näkee kasvavan kosteilla rannoilla rantapensaikossa, joissa se kasvaa joko pensasmaisena tai kiipeilee toisten kasvien varassa. Se on myös koristekasvi. Punakoiso kukkii heinä-elokuussa vaaleanliloin, ratasmaisin kukin. Marjat ovat aluksi vihreät, sitten oranssit ja kypsinä kiiltävänpunaiset. Kasvin haju on vastenmielinen.

Solanum –nimi on johdettu auringosta (solar) kuvaamaan kasvisuvun maagista voimaa. Englannissa paimenet taivuttivat punakoisosta vanteita eläinten kaulan ympärille, jos he epäilivät niiden kärsivän pahasta silmästä. Dulcamara tarkoittaa kitkeränmakeaa; kasvi maistuu aluksi kitkerältä ja sitten makealta.

Kuorta on käytetty lisäämään virtsan ja hien eritystä ja ulostusaineena. Sillä on lääkitty pitkäaikaisia ihottumia, haavoja, astmaa, keuhkoputkentulehdusta, hinkuyskää, keltatautia, reumaa ja kihtiä. Linné suositteli sitä reumatismiin, kuumeeseen ja kaikenlaisiin tulehdussairauksiin.

2- 3 vuotiaiden oksien kärkiä kerätään syksyllä, kun lehdet ovat pudonneet. Ne pätkitään paloiksi ja kuivataan. Epämiellyttävä tuoksu häviää kuivattaessa. Oksien kärjistä tai lehdistä voidaan tehdä myös uutetta.

Kasvia ei pidä käyttää omin päin, koska koko kasvissa on myrkyllisiä glykoalkaloideja. Koko kasvi on myrkyllinen, mutta suurin osa alkaloideista on varressa ja lehdissä. Lapsi voi saada jo 4-5 marjasta myrkytyksen. Oireina on mm. vatsakipu, ripuli ja joskus myös päänsärky, kuume ja heikotus. Suuret annokset lamaannuttavat keskushermostoa, hengitystä ja sydäntä. Seurauksena voi olla kuolema.